Alustavasti, olen erityisherkkä ja temperamenttini on ujonpuoleinen ja pitäytyvä. Olen halunnut aina tehdä asioita ns. "omalla tavallani" ja kokea ensisijaisesti tyytyväisyyttä ja tietynlaista helppoutta, vaikka arvostankin todella paljon ahkeria ja vaikutusvaltaisia ihmisiä. Ihailen sellaisia ihmisiä, jotka tekevät asioiden eteen paljon työtä nuorella iällä ja saavat aikaan muutosta ja vaikutusvaltaisuutta muihin ihmisiin, tietysti hyvässä. Tulen tosi hyvästä perheestä (tekstikirja täydellinen), minulla on hyvä harrastus (omistan hevosen) ja siis lyhyesti sanoen, minulla on resursseja.
Mua ärsyttää ja suoraansanottuna vituttaa mun saamattomuus ja uhrautuja luonne. Se on vain korostunut koko tämän vuoden ajan. Tänä vuonna aloitin lukiossa kirjoitukset, olen hoitanut lukioni suurimmaksi osaksi todella hyvin. Mulla on kovat tavoitteet lukioni kanssa, koska haluan jatkokouluttautua pitkälle ja ryhmittäytyä asiantuntijatehtäviin jossain vaiheessa. Tän vuoden alussa mä menin ihan todella vaikeaan ja kuormittavaan parisuhteeseen, koulu alko menemään heikommin, kirjotukset osoittaa tähän asti sitä, että yliopistoon mennään vaikeinta reittiä ja uusi alku tuntuu kaukaisemmalta, en käy edes töissä, en auta vanhempiani tarpeeksi, mikä on asia, jota he eivät ansaitse, en saa mitään aloitettua, teen läksyt ja muut tehtävät aina ennen tunnin alkua liian myöhään ja hutaisten, en hoida hevosta kunnolla (ottaen huomioon, millainen rikkaus se olisi). Kaikki nämä resurssit mun elämässä, ja mä vaan junnailen enkä kirjaimellisesti tee mitään, ja oon silti koulupäivien jälkeen aivan loppu. En saa mitään luovaa päästäni irti, en keksi mitä tekisin seuraavaksi, vaikka mulla on haaveita. Mulla on kaikki hyvin, mutta koen itteni niin tyytymättömäksi itseeni. Tää tuntuu niin isolta, vaikka se ei oo. Nää tulevat kuukaudet tulee olemaan muutenkin tosi raskaat, ja mua vituttaa se, että nää tulevat asiat tulee olemaan iloisia ja pitäisi tuoda enemmän kuin ottaa, mutta koen ne enemmänkin suorittamisena. Mua ärsyttää tää piirre itsessäni.
Mulla on kaveri, joka ei ymmärrä minua enkä koe, että hän näkee mut omana itsenäni. Hän hienovaraisesti ohjaa mua raiteilta, koska annan sille luvan: Menetän otetta, joudun jatkuvasti esittämään hänelle jotain sellaista, mitä en ole. En ole koskaan tottunut tällaiseen ja uskon sen juuri viemän minulta jotain, energiaa, motivaatiota, kuulumisen tunnetta, jne. Me ei tehdä pahoja asioita tai mitään laittomuuksia, mutta mun täytyy jotenkin henkisellä tasolla lipua juuri hänen muotteihin tai "pommi räjähtää" ja olen menettänyt mun ainoan kaverin. En ole koskaan ennen halunnut olla yksin näin paljoa, en jotenkin tunnista itseäni enää. Eikä se ole hänen vika, en vain jotenkin jaksa tai osaa muuta, koska olen ollut koko elämäni ajan ollut haavoittumiseen asti oma itseni.
Mun elämä on yhtä junnaamista, valehtelua, pysähtymistä ja saamattomuutta just nyt. Uskomatonta, että oon antanu itseni mennä tällaiseksi. Ihan hullua. Ihan hävettävää. Mä oon 19 ja näin teini. Mä alan elää vain velaksi muille, en jaksa.
En ole siis puhunut näistä tunteista kenellekään ennen ja huomaan, että nää alkaa patoutua. Mutta, en voi oikein nyt puhua kenellekään, kun kaikilla on niin paljon muuta, mun vanhemmat ei ansaitsisi kuulla tällaista. Ne ei oo kasvattanu mua tällaiseksi hutiloksi. Ne alkaa myös jo vanheta, ja ne tarvitsisi vaihteeksi mua. En voi jatkaa näin kauaa, mutta tää alkaa olemaan vain niin naurettavaa ja typerää. Musta tuntuu, että ihmiset on alkanu kokemaan mua jotenkin menetettynä potentiaalina. Tai, ettei mun panoksia ja rimoja oteta tosissaan. En mäkään ottais. Mä en vaan halua elää mun varhais kaksymppisiä jonakin leimankerääjänä: ei oo opiskelupaikkaa, ei oo töitä, ei oo motivaatiota, saamaton, lapsellinen, naiivi. VAIKKA mä koen, että kaikki tää on sallittua ja vain pienen ihmisen viattomuutta. Ulkopuolelta sitä hyväksyntää ei tuu, etenkää nyt, kun maailma on sekasin jne, ihmiset ei jaksa ja empatia on sit vissiin maan "viisaimpien "päiden mielestä turhaketta.
No joo... pääpiirteittäin herätessäni koen syyllisyyttä, etten meinaa jaksaa. Tulen kouluun, ja nään, kuinka muut ihmiset katsovat mun kankaitani (jotka mä valitsin, hox) ylhäältä alas. Pari tyttöä tönii portaita pitkin seinää vasten, ihan kyynerpäällä. Sitten tuun luokkaan, ja opettajan olemus on mua kohtaan sellanen "arvosteleva ja säälivä." Sit oon siinä tietyssä roolissa mun henkisesti vaikean kaverin kanssa, koulu loppuu, en oppinu mitään ja kaikki energia on viety siltä päivää. Hevonen hoidetaan vasemmalla kädellä, tuun kotiin ja hävettää. Hävettää, hävettää, hävettää. Mua hävettää koko päivän, mulla on koko ajan syyllinen olo, ihan niskohin sattuu ja kylkiä kramppaa. Mua itkettää koko ajan, kun herään meinaan itkeä, kun pääsen koulussa johonkin tyhjään paikkaan, meinaan itkeä. Kun nään opettajia, itkettää. Mua itkettää koko ajan. Kun yritän tehdä jotain uutta, mua hävettää, etten aloittanut aikasemmin. Mua hävettää, etten tienaa. Mua hävettää, etten halua olla massatyylinen. Mua hävettää mun resurssien ja tavoitteiden sekä käytännön mittakaavat. Mä en tiedä enää mitään, mut tiiän paljon. Mutta en halua tätä, mutta kun on pakko. 6 kuukautta menny näin, mutta en silti jaksa. On mulla iloakin, mutta naurujen jälkeen mua hävettää mun nauru, koska muut ei saa nauraa ku minä, ja koen syyllisyyttä. Koen sitä melkein joka ilta ja aamu. Mä oon oikee kätinen ja teen kaiken vasemmalla. Sain tänäänkin tuiskaisun "nyt pitää reipastua". Mä oikeasti yritän. Kirjoitan tätä nyt itkien maailman onnellisimmassa tilanteessa täynnä mahdollisuuksia ja ihania asioita. Mä en tajua näitä mittakaavoja ja sitä, kenellä on oikeus kokea paineita ja kenellä ei.
hylje
Nuorisotiedottaja Lila Vastaa
Hei ja kiitos rehellisestä tekstistäsi.
Kiva, että löysit sivuillemme ja tukeuduit meihin henkilökohtaisessa asiassasi. Olet rohkea uskaltaessasi kertoa avoimesti sinulle kipeistä asioista.
Huomaan sinun olevan kovin ankara itsellesi. Kirjoitat saamattomuudestasi, vaikka todellisuudessa käyt lukiota, joka jo itsessään on kokopäivätyö ja sen lisäksi hoidat omistamasi hevosen, joka ei sekään millään tavoin ole aina helppoa ja nopeaa. Sinun ei tarvitse suorittaa elämää - sinun täytyy ainoastaan elää sitä. Peli ei ole millään tavalla vielä menetetty, vaikka se voikin siltä tuntua juuri nyt.
En usko, että vanhempasi kokisivat sen millään lailla kuormittavana, jos kertoisit heille ajatuksistasi. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että vanhempien puoleen kääntyminen voi tuntua liian suurelta askeleelta juuri nyt. Et ole millään tavalla menetettyä potentiaalia. Katsoisin asiaa ennemmin niin, että sinulla ei ole opiskelupaikkaa VIELÄ, sinulla ei ole töitä VIELÄ, sinulla ei ole motivaatiota TÄLLÄ HETKELLÄ. Kaikki näistä ovat täysin tavoitettavissa olevia asioita, joten yritä olla vaipumatta synkkyyteen. Kaikki järjestyy kyllä.
Ikävä kuulla, et ajauduit kuormittavaan ja vaikeaan parisuhteeseen ja että se on vaikuttanut myös ylioppilaskirjoituksiesi tuloksiin. Se on varmasti vienyt sinulta paljon resursseja ja voimia. Kirjoittamasi perusteella tulkitsen kuitenkin, että kyseessä oleva parisuhde on jo tullut päätökseen. Mikäli tulkintani osuu oikeaan, olen erittäin ylpeä siitä, että olet poistanut itsesi tilanteesta, jossa sinua kohdellaan huonosti.
Kirjoitat myös ystävästäsi, jonka kanssa et koe tulevasi nähdyksi omana itsenäsi. Kuulostaa kurjalta, että joudut esittämään hänelle jotain sellaista, mitä et ole. Se vie varmasti myös paljon energiaa. Ei siis ole mikään ihme, että olet koulupäivien jälkeen aivan loppu. Jatkuva esittäminen on erittäin kuluttavaa. Haluan myös muistuttaa sinua siitä, että ansaitset ympärillesi ystäviä, jotka haluavat viettää aikaa kanssasi juuri siksi että sinä olet sinä. Aito ystävyys on toisen hyväksymistä kaikkine ominaisuuksineen.
Ylioppilaskirjoitukset voit aina käydä uusimassa, mikäli sinusta siltä tuntuu, mutta tärkeintä juuri nyt olisi priorisoida sinun hyvinvointiasi. Kerrot vointisi pysyneen kutakuinkin yhtä huonona jo puolen vuoden ajan. Sinua itkettää, hävettää ja suututtaa, mikä on ymmärrettävää, sillä niin kuin itsekin kirjoitat, olet aivan loppu. Varsinkin häpeän tunnetta on raskasta kantaa ja kun omat voimavarat ovat lopussa, on häpeän tunteesta vaikea päästää irti. Vaikka meillä kaikilla on toisinaan rankempia jaksoja elämissämme, ei kenenkään tarvitse tuskastella huonojen olotilojen kanssa noin pitkää aikaa.
Huomaan, että koet toivottomuutta usealla elämäsi osa-alueella, jonka vuoksi olisi mielestäni tärkeää, ettet jäisi kaikkien ajatuksiesi kanssa yksin. Olet osannut tarkasti kuvailla tilannettasi kirjoittaessasi tänne meille ja siksi toivoisinkin, että jatkaisit asiasta puhumista, jotta olotilasi kohenisi. Listaan tähän alle muutaman tahon, jonka puoleen voit kääntyä ansaitsemasi tuen ja avun saamiseksi.
- Koulusi oppilashuolto: Esimerkiksi koulukuraattori, -psykologi tai –kouluterveydenhoitaja. Voit myös kääntyä nykyisessä koulussasi kenen tahansa aikuisen puoleen, jonka kanssa sinulla on turvallinen olo. Koulun henkilökunta tekee töitä teitä opiskelijoita varten.
- Psykososiaalinen keskus: Lisätietoa löydät TÄÄLTÄ.
- Sekasin-chat: Täällä pääset chattailemaan anonyymisti sinua askarruttavista asioista. Chatin löydät TÄÄLTÄ.
Voit myös aina halutessasi kirjoittaa uudestaan tänne meille ja purkaa ajatuksiasi uudemman kerran.
Me olemme täällä sinun tukenasi <3
Haluan näin lopuksi vielä muistuttaa sinua siitä, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse muuttua eikä tämänhetkinen olotilasi määritä sinua ihmisenä. Tekstistäsi paistaa läpi se, että oikeasti yrität parhaasi ja sen enempää ei kukaan voi sinulta vaatia. On täysin ok, jos aina ei jaksa ja huonosti voi voida, vaikka kaikki päälisin puolin katsottuna olisikin hyvin. Se, että tunnet näin juuri nyt ei tarkoita, että tulet aina tuntemaan tällä tavoin. Anna itsellesi mahdollisuus voida paremmin ja uskalla pyytää apua.
Sinä riität, muista se.
Tsemppiä jatkoon!
Halit, Lila
Kommentit
Kukaan ei ole vielä kommentoinut tätä sivua.
Lähetä kommenttisi