Tyhmät vanhemmat, huonot kaverit

Hei ja kiitos yhteydenotostasi!

Kiitos myös rohkeudestasi avata mieltäsi ja elämäntilannettasi meille!

Olen pahoillani, että olet joutunut sanojasi lainatakseni ”kovaan elämänkouluun” ja olet sairastunut hankalaan reumaan. Tekstisi sisälsi paljon tunnetta ja monta asiaa, joihin tarttua. Ihan ensimmäiseksi haluan kuitenkin ilmaista empatiaa sinua kohtaan. Olen aistivinani tekstistäsi tuskaa, pettymystä ja turhautumista. Tekstistäsi välittyy minulle kuva, että näet itsesi hyvin kovassa valossa. Toisin sanoen tuntuu siltä, että käsityksesi itsestäsi on vahvasti sidoksissa niin kutsuttuun työntekijä/työmarkkinakansalaisuuteen (molempia termejä käytetään), jolla tarkoitetaan sidettä kansalaisen ja työn välillä, ja on tuovinaan mukanaan arvostusta ja jonkinlaista asemaa. On kuitenkin hyvä muistaa (ja etenkin sisäistää!), että ihminen on paljon muutakin kuin työ; on myös muita tapoja nähdä ihmisyys, kansalaisuus ja asiat, joiden kautta itseään tai muita ihmisiä arvostaa. Tiedän, että se voi olla haastavaa; etenkin eläessämme yhteiskunnassa, jossa vallitsee tietynkaltaiset lainalaisuudet, normit ja säädökset, jotka olemme oppineet ja sisäistäneet vain eläessämme tässä yhteiskunnassa. Mutta samalla tavoin kuin olemme sisäistäneet esimerkiksi työntekijäkansalaisuuden arvoja, on meidän mahdollista oppia häiritsevistä ajatuksista ulos ja vahvistaa uusia ajatuksia. Se vaatii toki henkistä työtä. 

Olen aidosti ihmeissäni nuoruuden tutuistasi, jotka ovat jättäneet sinut siksi, mitä kutsut itse avuttomuudeksi. Laajan fysiikan lukeminen lukiossa ei ole nähdäkseni mikään jalon ihmisen tunnusmittari tai älykkyyden multihuipentuma. Näin ollen en voi kuin ihmetellä, kuinka laajaa fysiikkaa lukematon ihminen voitaisiin noin vain luokitella ”avuttomaksi.” En myöskään tiedä kuinka kukaan voisi tietää millaista yliopistossa on opiskella, mikäli ei ole siellä opiskellut. Kaikkihan yliopistossa opiskelevat ovat menneet sinne joskus ensimmäistä kertaa!

Minun on myös tartuttava nuoruudenaikaiseen pelkoosi siitä, jos et pärjäisikään yliopistossa, joka nähtävästi on ollut niin lamauttava, että totesit tekstissäsi sen vaikuttaneen sisään pyrkimiseen. Minusta kuulostaa siltä, että olisit kaivannut hurjasti kannustusta ja tunnetta siitä, että olet arvokas myös muiden kuin suoritustesi kautta. Olisit tarvinnut jonkun kertomaan sinulle, että ihmisen perusoikeus on epäonnistua, yrittää uudelleen ja epäonnistua onnistumiseen saakka. Ihminen oppii myös erehdysten kautta eikä kaikki ole aina helppoa! Etenkin hammaslääketieteelliseen monet hakevat monia kertoja eivätkä kaikki tentit mene kerrasta läpi.

Et kertonut enempää suhteestasi noihin hammaslääkäriopiskelijoihin, eli en tiedä olitko heidän kanssaan ystävä, vai olivatko he vain tuttuja? Totean silti, etten kuvauksesi mukaan ole varma menetitkö kovinkaan jaloja ihmisiä elämästäsi, mikäli he ovat hylänneet sinut siksi, että et ollut opiskellut laajalti matematiikkaa tai opiskellut yliopistossa. Rehellisesti sanoen ainakin itse ajattelisin, että ihmisestä kertoo paljon se, kuinka hän toisia kohtelee: mikäli ihminen haluaa tutustua ainoastaan ihmisiin, jotka tekevät samaa kuin itse (esim. opiskelee yliopistossa hammastieteellisessä) ja hylkää toisen ”avuttomuuden” vuoksi, ei hän ehkä ole sellainen ihminen, jonka perään kannattaa haikailla.

Puhut itsestäsi hyvin vähättelevään ja epäarvostavaan sävyyn. Kerrot tekstissäsi, kuinka olet valmistunut yliopiston humanistiselta puolelta ja jaksanut sitoutua vielä iltaopintoihin suorittaaksesi matikat ja fysiikat! Mahtavia juttuja molemmat ja kertovat sinusta itsestäsi paljon hienoja asioita, mm. sitoutumiskykyä, määrätietoisuutta ja kykyä saattaa asiat loppuun. Silti toit esiin, kuinka koit arvosanasi vain kohtuullisiksi etkä ilmeisesti arvosta yliopistotutkintoasi hirveän pitkälle. Ymmärrän työllistymisaspektin asiassa, mutta nähdäkseni humanistisen alan tutkinto on  arvostettava ja luulisi sen herättävän kiinnostusta myös sympaattisessa naisväessä (kaipasit vaimoa)? Humanistinen tutkintohan liitetään usein yleissivistykseen ja pohdintakykyyn? Uskoisin myös, että humanistiset naiset suhtautuvat keskimäärin työttömyyteenkin ymmärtäväisemmin?

 Minusta tuntui puolestasi pahalta luettuani, että olit suorittanut iltakoulun siksi, ettet olisi huonompi kuin muut. Ketkä ovat ne muut? Esimerkiksi en itse ole lukenut pitkää matematiikkaa tai fysiikkaa, koska mielenkiinnon kohteeni ovat olleet aina muualla. Mieleeni ei kuitenkaan ole koskaan juolahtanut, että olisin siksi huonompi kuin muut. Tässäkin on kysyttävä, että ketkä ovat ne ”muut?” Toki motiivin ollessa halu kehittyä, jotta ei olisi huonompi kuin muut, voi kyseinen motiivi toki viedä pitkälle. En kuitenkaan pidemmällä juoksulla usko, että kyseisestä motiivista kumpuavat tavoitteet milloinkaan sinänsä tyydyttävät täysin- ainakaan silloin, jos kyse on enemmänkin siitä, että sinulla on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, tunnustetuksi ja arvostetuksi? Kenen taholta? Itsesi? Isäsi? Yhteiskunnan? Voisiko sinulla olla osittain kyse tästä?

Toisaalta puhut minusta myös vanhemmistasi ja muista ihmisistä melko ankarasti. Kutsut vanhempiasi osaamattomiksi; liittyykö tämä sinun arvostuksiisi (matemaattisluonnontieteellisen lahjakkuuden mahdollinen ihannointi sekä työmarkkinakansalaisuuden korkealle arvostaminen?) En puolustele vanhempiasi, mutta haluan kuitenkin muistuttaa, kuinka vanhemmatkin ovat ihmisiä omine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Äitisi lahjakkuus ei ehkä ole ollut matematiikassa, mutta kerrot, kuinka hän yhä haluaa auttaa sinua parhaansa mukaan. Se on rikkautta! Voiko silti olla, että äitisi aistii, että pidät häntä osaamattomana ja tyhmänä, vaikka kuulostatkin sälyttäväsi melko paljon vastuuta vanhempiesi harteille?

Syytätkö heitä siitä, että he eivät ole osanneet tukea unelmaasi hammaslääketieteellisestä siten, että ainevalinnat lukiossa olisivat unelmaasi tukeneet? Kutsuessasi vanhempiasi tyhmiksi ja osaamattomiksi, on minun kysyttävä tiesivätkö he kyseisistä unelmistasi? Näin aikuisena miehenä, katsoessasi asioita taaksepäin, voisitko ajatella asiaa siten, että he eivät kyenneet asiaa hoitamaan paremmin tietämättömyyttään. On surullista, että vanhempasi eivät ole osanneet vaalia koulunkäyntiäsi tai tukea lahjakkuuksiasi siihen suuntaan, mihin olisit halunnut mennä ja siten, kuin olisit tukea tarvinnut. Monessa suomalaisessa perheessä on sama ongelma. Vanhemmat eivät ehkä osaa aina tunnistaa lastensa lahjakkuuksia tai taipumuksia, mikäli ne eroavat radikaalisti heidän omistaan. Oppilaitoksissa on siksi opinto-ohjaajat, opettajat ja muuta henkilökuntaa, jotta he voisivat antaa tukea asioissa, joissa vanhempien tietotaito on vajavaista. On todella kurjaa, että olet jäänyt ilman tukea opintosuuntaa hakiessasi.

Olen pahoillani, että olet sairastunut pitkäaikaiseen sairauteen eli reumaan, joka varmasti aiheuttaa sinulle paljon kipuilua niin henkisesti kuin fyysisestikin. Toivon, että olet hakeutunut esimerkiksi vertaistuen piiriin asiassa? Uskon, että toiset sairauden kanssa elävät voisivat antaa sinulle parasta ymmärrystä asiassa. Sitä kautta voisit myös saada ystäviä.

Minusta kuulostaa, että sinulla on suuri tunne vaille jäämisestä. Elät henkisessä puutteessa: kaipaat ystäviä, työtä, perhettä, terveyttä ja ennen kaikkea tunnetta nähdyksi, kuulluksi ja kannatelluksi tulemista, arvostusta ja tunnetta siitä, että olet tuottava ja hyödyllinen osa tätä yhteiskuntaa? Sen sijaan koet pettymystä, turhautumista, kiukkua, pettymystä (myös elämälle yleensä) ja olet vihainen (mm. isällesi, jonka tukea olisit kaivannut kasvaessasi mieheksi ja nyt miehenä.) Myönnät itsekin olevasi katkera.

Katkeruuden tunne onkin varmasti raskas, hankaloittaa asioita entisestään ja voi aiheuttaa limbon: sinulla on kokemus vaille jäämisestä, joka aiheuttaa katkeruutta  katkeruus puolestaan voi alkaa näkyä ulospäin, joka vaikeuttaa asioiden saamista, esim. ihmissuhteet  Limbo on valmis.

Katkeruus on katkeraa kalkkia, mutta olen iloinen, että tiedostat itse katkeruuden tunteen! Muutoinkin tunnistat tunteitasi ja osaat ilmaista niitä tekstissäsi. Osaat myös tunnistaa tarpeitasi, esim. mitä ystävyyteen tulee. Tiedät, mitä ystävyydeltä kaipaat ja osaat nimetä konkreettisesti sen, mitä tarvitset: apua työhakemusten kanssa, apua ruuanlaitossa. Olethan tuonut näitä asioita ilmi näille uskoville miehille? On tärkeää ilmaista itseään selkeästi, koska ihmiset eivät välttämättä halua tungetella! Esimerkiksi työttömyys voi tuntua herkältä aiheelta. Tällöin voi toisesta tuntua vaikealta ottaa puheeksi avuntarpeesi hakemusten tekemisessä.

Uskoisin kuitenkin, että mikäli uskovat miehet todella ovat uskovia, he eivät koe puheitaan tyhjiksi, vaan uskovat todella Jeesuksen rakkauteen ja haluavat tuoda sanomaa korviisi, sillä he ajattelevat sen mahdollisesti auttavan tilanteessasi. Toisaalta uskon, että uskovat miehet ovat sisäistäneet Raamatun sanomaa lähimmäisten auttamisesta. Ottaisin siis rohkeasti puheeksi, että tarvitsisit konkreettista apua.

Jotenkin minulle kuitenkin välittyi kuva, että ehkä kadehdit heitä? Pyydän anteeksi, mikäli olen ymmärtänyt väärin. Jokin kuitenkin tavassasi ilmaista ns. uskonmiesten hienot autot jne nostatti minulle epäilyksen asiasta. Kateus sinänsä ei ole negatiivinen tunne, jos osaamme käsitellä sen oikein ja ymmärrämme, että se kertoo meistä jotakin (esim. heillä on jotakin, mitä me itse kaipaamme.) On hyvä kuitenkin tiedostaa oman olemisen ja tunnetilan vaikutus vuorovaikutustilanteissa tai ihmissuhteiden syntymisessä. Ihmiset aistivat paljon myös sanojen ulkopuolella. Ihmiset voivat myös syyllistyä (esim. äitisi) ja toimia sitten omien tunteidensa pohjalta epäsuotuisasti, esim. eivät tarjoa apua, sillä eivät halua kokea syyllisyyttä, toisen kateutta, ikävää ilmapiiriä tms. Nyt en tarkoita että käyttäytyisit niin, vaan tämä yleisenä huomiona ja siksi, että kerroit itse olevasi katkera. Katkeruus nimittäin usein välittyy ulospäin siten, että ihmisillä ei ole hyvä olla katkeruuden värittämässä ilmapiirissä.

Murehdit sitä, kuinka joku nainen voisi sinua arvostaa, olethan vain työtön ja  varaton perustamaan perhettä. Nyt pää ylöspäin! Et voi odottaa muiden arvostavan ja rakastavan sinua, jollet tee niin itse! Nyt katsot itseäsi ainoastaan työn, rahan ja muun materian kautta. Haluan kuitenkin muistuttaa, kuinka kautta aikain ovat myös köyhät ihmiset rakastuneet ja saaneet lapsia. En halua kannustaa ketään hankkimaan lapsia köyhyyteen, mutta enemmän huolissani olisin perheiden henkisestä köyhyydestä kuin taloudellisesta: nykypäivän Suomessa työttömätkin saavat lapsia. On kauhea ajatus, että vain rikkaat ihmiset saisivat rakastaa, tulla rakastetuiksi ja saisivat lisääntyä. Suomessa huolehditaan lapsiperheistä yhä taloudellisesti, vaikka tukia onkin leikattu. Haluan myös muistuttaa, että olet yhä nuori. Sinulla on aikaa työllistyä ja hankkia perhe. Miehenä sinulla ei ole niin kiire. 

Minusta kuulostaa siltä, että olet jäänyt menneisyyteen ja henkiseen puutteeseen kiinni. Et ole päässyt yli nuoruuden valinnoistasi, jotka ovat vaikuttaneet nykypäivääsi. Et, vaikka olet saavuttanut elämässäsi hienoja asioita ja olet tehnyt korjausliikkeen siten, että olet paikannut nuoruuden valintojasi (pitkän fysiikan ja matematiikan lukeminen iltaopintoina.) Kuulostaa siltä, että olet takertunut ajatukseen siitä, että sinulla on takanasi loistava tulevaisuus, joka perustuu olettamuksille ja jos- lauseille. Voi olla, että voisit olla menestynyt hammaslääkäri, mikäli olisit tehnyt erilaisia valintoja. Voi kuitenkin olla, että et olisi. Kysymys ei mielestäni sinänsä ole kovin mielekäs. Mielekkäämpänä pitäisinkin kysymystä siitä mikä tai millainen haluaisit olla viiden vuoden päästä? Millaista elämää haluaisit viettää? Millaisia valintoja sinun tulisi tehdä nyt, että ne tukisivat sinun tulevaisuutesi hyvinvointia? 

En ole psykologi, mutta uskaltanen väittää, että hyötyisit varmasti valtavasti, jos pääsisit purkamaan näitä vyyhtejä ja etenkin isäsuhdettasi ammattilaisen kanssa. Isäsuhteesi kuulostaa suurelta, märkivältä haavalta, jota sinun olisi hyvä huuhdella. Haluan myös uskoa, että jos saisit surtua menettämiäsi asioita (mukaan lukien myös isäsi läsnäolo, tuen osoittaminen ja isän ehdottoman rakkauden kokeminen), avautuisi sinulle enemmän tilaa tulevaisuuden suunnittelua varten. Suremalla ja rakentavasti vihaa, harmia ja kiukkua purkamalla tulee tilaa myös rakkaudelle ja myötätunnolle, joista suurin osa sinun on ensin suunnattava sinua itseäsi kohti. Uskon, että jos löytäisit rakkauden tunteen itseäsi kohtaan, alkaisit löytää sitä myös muista. Nyt minulle jäi varteenotettava epäilys siitä, että olet elänyt paljon sille, että isäsi viimein huomaisi sinut ja antaisi tunnustusta? Se on inhimillistä, mutta kehotan, että nyt, aikuisena miehenä, ottaisit ensiaskeleita itseäsi kohti: ottaisit itseäsi kädestä ja alkaisit itse itsesi ystäväksi. Ihan alkajaisiksi puhuisit itse itsellesi arvostavasti, kauniisti ja hyvin. Muistuttaisit, kuinka hienosti olet sinnitellyt, vaikka vaikeaa on ollut. Veisit itsesi ulos mieleiseesi paikkaan, söisit mieleistäsi ruokaa ja miettisit, miten voisit tehdä itsellesi hyvin sen sijaan, että soimaisit itseäsi. Katsoisit itseäsi peilistä ja sanoittaisit itsellesi kaiken sen, mitä haluaisit ystävältä kuulla. Sillä silloin kun me alamme kelpaamaan itsellemme, alkaa yhtäkkiä muiden silmissä kelpaaminen tuntua turhemmalta. 

Muista, että olet arvokas ja elämä voi muuttua nopeastikin, sitä ei koskaan tiedä. 

Toivon, että tästä oli sinulle apua. Voimia sinulle, 

terkuin Stinke